Kultasaaren maastokoe
"Kuinka meni?" Ebba kysyi puhelimessa käheän jännittyneesti.
Pitelin toisella kädellä puhelinta ja toisella Boogien pölyharjaa. Koulukoe oli mennyt aika kehnosti, mutta esteet aika hyvin. Niistä oli kuitenkin jo keskusteltu illalla Agnesin ja face timen kautta osallistuvan Ebban voimin. Sen jälkeen mikään ei ollut mennyt mitenkään, sillä maastoesteosuus oli vasta alkamassa.
"Mä soitan sitten heti kun mä tiedän. Koko homma ei ole vielä alkanut", sanoin Ebballe.
"Ai jaa..."
"Sano hei Boogielle", kehotin ja napautin puhelimen kuvaamaan hevostani takakameran kautta.
"Hei Boogie!" Ebba sanoi kuuliaisesti ja hymyili. "Onpa se rauhallinen..."
"Tässä on ainoastaan Pai lähellä, ei tammoja, niin onhan se. Ne menee samaan luokkaan niin Björn valmistautuu myös."
"Ai... Onko se ihan kauheen kärttyisellä tuulella?"
"Harvinaisen hyvällä itse asiassa. Se oikein nyökkäsi kun mä sanoin sille huomenta..."
Lopetimme puhelun. Oli aika harjata Boogie loppuun ja tarkastaa sen jalat erityisen huolellisesti, sillä kovaa rasitusta oli takana ja vielä kovempaa tänään edessä. En tuntenut kuumotuksia, en patteja, en turvotuksia, en edes naarmuja. On siinä sitten hyväjalkainen hevonen, joka vain niin harvoin teloo itsensä. Boogie ja sen vieressä dotteleva Pai olivat tässä asiassa ihan erilaisia. Pai onnistui sotkemaan, solmimaan, telomaan ja kampittamaan itsensä vaikka ihan kuivalla tasaisella maallakin.
Kun kouluosuus oli mennyt niin kehnonpuoleisesti, en suoraan sanoen lähtenyt Boogien kanssa maastokokeeseenkaan intoa puhkuen. Ruusuke varmaan tulisi lähinnä esteiden suosiollisella avustuksella, ja olihan Boogie loistava maastoesteillä. Se jos jokin oli kuitenkin varmaa, että kärkikolmikossa, tai edes -viisikossa, ei tällä kertaa oltaisi. No: se kuuluu kuitenkin elämään ja kilpailuihin. Aina ei voi olla paras kilpailupäivä.
Boogie puolestaan aikoi selkeästi mennä asenteella. Se korskahteli kuin isokin mies, kun satuloin sen. Talutettaessa se käytännössä ravasi koko matkan, vaikka ei tohtinutkaan tulla päälle tai kiskoa. Jouduin yrittämään selkään nousemista kolme kertaa, kun aina se meinasi lähteä alta. Lopulta piti huutaa Måns pitelemään sitä, etten rikkoisi sen selkää tai omaani, kun se oli niin kovasti menossa.
"Sillä on tänään virtaa", Måns huomautti.
"Niin näkyy. Toivottavasti se menee hyötykäyttöön. Kiitos, Måns, avusta!"
"Eipä mitään, eipä mitään. Jos ei oo mitään muuta niin...? Agnes odottaa..."
"Joo, tietenkin, mee vaan!"
Maastokokeen alussa tuntui vielä, että nyt menee hienosti. Boogie oli täynnä virtaa. Hypyt eivät tainneet tuntua missään, ja vaikeisiinkin laskeutumisiin riitti keskittyminen. Sitten oli se samperin ylämäkeen juostava ja hypättävä sianselän oloinen punainen este. En mielestäni komentanut hidastamaan, mutta Boogie teki ihmeellisen jarrutuksen kumpareen juurella. Sen jälkeen sen oli kiihdytettävä räjähtävästi ylämäkeen, että se ehti saada tarpeeksi vauhtia. Sillä hetkellä meni pieleen. Hyppy oli oikein komea ja lihakset taatusti niin tyhjät, että alkoivat täyttyä maitohapoista täsmälleen alastulon hetkellä. Siltä koko loppuratamme näyttikin.
Illan tullen en halunnut keskustella Agnesin kanssa. Tiesin itsekin varsin tarkkaan, missä oli mennyt pieleen. Agnes antoi minun olla yksin ravintolan sohvanurkkauksessani. Hänen asemastaan puhuin Ebballe lyhyesti Face Timen välityksellä. Murehdutti, ärsytti. Ruusuke oli tullut, mutta voi miten pahasti sijoitus oli alle sen tason, johon yleensä ylsimme. Tuntui vähän siltä kuin olisi ollut pronssimitalisti jossain sellaisessa lajissa, jossa oli kolme osallistujaa. Onneksi Ebba älysi olla onnittelematta. Keskityimme juttelemaan siitä, miten Boogie ontui nyt jäykkien lihastensa vuoksi, ja miten sitä hoidettaisiin kuntoon, kun pääsisimme kotiin.
Kenttäratsastus: CIC4, 12/47
Kommentit
Lähetä kommentti