Me ruotsalaiset
Yritin olla samoilla nurkilla Granstadin, Suomalaisen ja Haglundin kanssa. En minä heitä henkilökohtaisesti tuntenut, mutta tiesin ruotsalaisiksi. Kai kaipasin jotain äänetöntä henkistä tukea, kun koko Solgården Slottin tiimi oli hajaantunut kuka minnekin. Kukaan ei viitsinyt osallistua näin helppoihin luokkiin, eikä okeastaan edes seurata niitä. Se ei koskenut vain meidän väkeämme, vaan myös muita maanmiehiäni ja -naisiani. Lapset eivät menneet näin vaikeita, kun taas aikuiset eivät menneet näin helppoja. Suomalaisia tässäkin luokassa tulvi, mutta se oli ihan normaalia. Suomalaiset eivät kuulemma kasvatakaan yhtä hyviä hevosia kuin me, eivätkä ratsasta yhtä vaikeita luokkia. Toki esimerkiksi saksalaiset sanoivat samaa meistä ruotsalaisista, kun odottelivat ilmastoiduissa tiloissaan rauhassa GP-luokkiaan.
Mutta mitä sitten, ajattelin, ja suin Boogieta muiden ruotsalaisten äänettömän läsnäolon tsemppaamana. Mitä sitten, jos meillä ei ole mitään mahdollisuuksia saksalaisia vastaan, tai jos kilpailemme heidän mielestään lasten luokissa? Hevonen ei voinut millään olla tähti joka lajissa ratsastajasta nyt puhumattakaan. Boogien valtti olikin sen monipuolisuus. Se ei päihittäisi saksalaisten hevosia kouluratsastuksessa, ei aina esteilläkään, mutta kenttäratsastuksessa se tarjoaisi ainakin hirvittävän hyvän vastuksen. Enkä minäkään ollut mikään surkimus. Tänään tekisimme parhaamme kouluratsastuksessa, ja koska huomenna oli estepäivä, oli turha yrittääkään yhtään vaativampiin luokkiin, mikäli mieli myös huomenna kilpailla sijoituksista.
Sitä paitsi Boogieta ei haitannut mennä ponien luokkaa. Eihän, Boogie?
Vaikka oli hieman liian kuuma, tai ehkä juuri sen takia, Boogie piti silmiään melkein kiinni ja nautiskeli alahuuli lerpallaan ja toinen takajalka ilmassa leväten. Minun oli silitettävä sitä koko kämmenellä silmäluomen ylitse, jotta se havahtui. Näytin sille satulaa, vaikka sitä ei hirveästi kiinnostanutkaan. Tuntuisi varmaan tosi ikävältä, jos nukkuisi nokkauniaan ihan rentona ja joku paiskaisi satulan varoittamatta selkään ja vetäisi vyön kireälle. Ainakaan tällä tavalla Boogie ei nyrpistänyt nenäänsä, vaikka sulkikin silmänsä heti uudelleen.
Ruotsalaisista minun ja Boogien vuoro oli ensimmäisenä. Jännitti hieman sen takia, että oltiin isoissa kisoissa. Suorituksesta en hermoillut: rata tosiaan oli kovin helppo jopa minulle ja Boogielle. Mitään sanomatta irrottelin Boogien riimustaan ja nousin sen selkään. Se huokaisi, mutta virkistyi ja suuntasi korvansa eteenpäin. Ihan kohta olisi meidän vuoromme päästä lämmittelemään.
"Onnea matkaan", Ada Granstad sanoi ensimmäiset sanansa minulle Boogieta paremmin luokkaan sopivan suomenhevosensa viereltä.
"Kiitos", vastasin kypärääni koskettaen.
"Me tullaan ihan kohta perässä."
Luokan voittajakolmikko koostui lopulta kolmesta suomalaisesta. Neljänsinä olimme minä ja Boogie: parhaat ruotsalaiset sillä kertaa. Meitä seurasi vielä pitkä liuta suomalaisia. Ruusuke auton hansikaslokeroon talletettuna ja Boogieta lainakarsinaansa yökuntoon laittaessani ajattelin saksalaisten nypistyviä neniä. Olin tyytyväinen sekä omasta puolestani että itänaapurin naisten puolesta. Boogie puolestaan rouskutteli porkkanaa. Sillä ei ollut kansalaisuutta, eikä sille merkinnyt mitään se, mistä maasta sen viereisessä lainakarsinassa majaileva saksalaishevonen oli raahattu paikalle. Se tiesi vain, että se söi porkkanaa rapsutellessani sitä, ja että sen toisella puolella torkkui Solgården Slottin oma tuttu Pai: Boogien ikioma ja maailman rakkain tarhakaveri.
Vaativa B: 4/63
Kommentit
Lähetä kommentti