Paras ystäväni Birgitta

"Näytä niille mallia, Viveka!" Birgitta huusi ja näytti nyrkkiä, kun ratsastin Ninjalla hermostuneesti käyntiä kohti estekenttää. Hymyilin hänelle ja käänsin katseeni eteenpäin. Birgitta oli aina viimeinen asia, jota katsoin tarkoituksella ennen rataa, ja hänen kannustuksensa aina viimeinen asia, jonka kuulin ennen suoritustani. Harvalla ihmisellä on niin ihanaa, niin aitoa ystävää.

Rata oli ollut helpon oloinen, kun olin kävellyt sen läpi. Siinä vaiheessa ei ollut edes jännittänyt. Joka esteelle vei helppo tie, joka esteellä oli aikaa ja tilaa miettiä. Siitä oli aikaa, kun olin päässyt niin helpolle ja soljuvalle radalle. Ninjan kaltaiselle vauhtihirmulle sellainen oli kuin varta vasten tehty. Nyt sydämeni takoi siitä huolimatta. Meitä ennen tosi moni oli jo tehnyt nollaratoja. Meidänkin olisi saatava nolla virhepistettä. Hermostuneisuuteni tarttui Ninjaankin, joka kuunteli tarkasti korvillaan taaksepäin.

"Kuulit, mitä Birgitta sanoi", kuiskasin hevoselle hampaideni välistä. "Näytetään muille mallia." Sitten mentiin.

Ensimmäinen este -- yli. Rauhoitu, Ninja: siihen pitää mahtua vielä monta askelta. Okseri -- yli. Tavallisella lankkupystyllä rutistin silmäni kiinni: nyt mentiin liian lähelle. Siltikään puomi ei kolahtanut. Hyvä Ninja, mutta rauhoitu. Kuuntele. Lyhensin ohjaa. Kuuntele. Oikein topakka puolipidäte, hyppy -- ja yli. Ninja, korvat tännepäin. Minä sanon, kun on aika ottaa vauhtia.

Ninja ei pidä kuolaimista. Siinä on jokin vika. Joko se on jotain rakenteellista, tai sitten entinen omistaja on tehnyt sille jotain vahingossa tai tahallaan. Jos kiskon ohjista, se vetää suu auki päänsä alas ja painaa menemään kahta kauheammin. Oli ratsastettava keveästi, niin keveästi, oikein erityisen keveästi, sillä kilpailuissa Ninjalla oli oltava kuolaimet. Istuin tiiviimmin satulaan niin hyvin kuin osasin, ja Ninjan toinen korva pyörähti viimein taaksepäin. Niin se kuunteli apujakin: korvalla. Annoin ohjaa. Hyvä tyttö Ninja, nyt mene -- ja yli.

Se oli puhdas rata. Silitin Ninjan kaulaa ylpeänä. Hevoseni ei ollut yhtä kaunis kuin Birgitan, mutta voi pojat, miten se rakasti hyppäämistä. Ratsastin radalta pitäen hallussani sen hetken ykkössijaa ja todennäköistä voittoa.

Ensimmäisenä meitä vastassa oli Birgitta niin kuin ihan aina. Hän tarttui sääreeni silmät loistaen.

"Se meni upeasti!" Birgitta henkäisi. "Sä olet niin ihanan rauhallinen ratsastaja, ja voi vitsit miten Ninja on tänään oikein erityisen hieno!"

Sellainen oli Birgitta, minun paras ystäväni: aina niin lojaali, aina positiivinen, aina valmis juhlimaan jokaista pientä ja suurta iloani. Laskeuduin Ninjan satulasta ja halasin ensin ystävääni ja sitten hevostani.

"Se oli oikeasti meidän kauden paras suoritus", myönsin tyytyväisenä.
"Aluksi se näytti että se sählää jotain", Birgitta kommentoi.
"Joo, sillä meinas olla liikaa virtaa. Varmaan hutaistiin se lämmittely kuitenkin."
"Voi olla -- tuu, mennään odottamaan lopulliset tulokset! Mä luulen että sä voitat!"

Niin me voitimmekin, minä ja Ninja, ja juhlimme illalla hotellissa kahden Birgitan kanssa kuohuviinilasillisilla. Vaikka olisin ollut viimeinenkin, silti minun kanssani olisi istunut maailman lojaalein ystävä.

Viveka Sjöberg & Nincompoop Kultasaaren Kartanolla 5.-11.8.2024
Esteratsastus, 150 cm, 1/60
Kouluratsastus, intermediate I, 13/49