Punainen hevonen

 Komea puoliverinen. Niin, se oli Agnesin ykkösvaihtoehto, kun hän etsi hevosta. Komea, terveenpuoleinen puoliverinen, jossa oli jokin sellainen vika, että siitä haluttiin eroon mutta kerrottiin avoimesti. Agnesilla oli ollut sellaisia ennenkin. Hän oli pelastanut sellaisia ennenkin. Ei olisi kai vaikeaa löytää niitä nytkään. Ruotsi ja maailma olivat täynnä sellaisia hevosia, joita kukaan ei enää halunnut, vaikka ne olisivat korjattavissa.

Agnes selasi Internettiä. Hevosiahan siellä oli, mutta mikään ei ollut sopiva. Ruotsissa oli myynnissä sellaisia, joiden jalat tai selkä olivat pilalla. Oli ikäloppuja, kroonisia sairastapauksia: sellaisia hevosia, joista selkeästi yritettiin eroon vielä kun ne olivat joten kuten hevosia eivätkä ihan vielä ongelmajätettä. Paljon ravihevosia oli, hyviäkin, ja niissä olisi ollut muutama sopiva, mutta ravihevosta Agnes ei etsinyt. Muka luonnevikainen, hän tuhahti eräänkin pohjoisruotsinhevosen ilmoitukselle. Mistä vetoa: tuo ei ollut luonnevikainen, vaan sillekin oli tehty jotain. Agnes oli tavannut vasta yhden hevosen, jonka oli sen eläessä luokitellut luonnevikaiseksi, ja silläkin oli ollut aivokasvain. Muita oli riivannut joko huono koulutus tai julma kohtelu. Mutta ei, pohjoisruotsinhevosen saisi pelastaa joku muu, sillä niin kuin miehissä, hevosissakin Agnesilla oli tyyppinsä.

Kun Ruotsista ei löytynyt, Agnes laajensi etsintäänsä Norjaan, Suomeen ja Tanskaan. Niissä tarjonta oli samanlaista. Eurooppa? Samaa. Maailma..? Alkoi löytyä sellaisia tapauksia, että Agnesin päivä meni pialle. Laumallinen arabialaisia täysiverisiä, kauniita reppanoita, elämässä tuollaista elämää! Mitä tuolle työhevoselle oli tehty, että se näytti tuolta? Entä tuo ori! Sen etujaloissa oli jokin kenties synnynnäinen vika, näkihän sen! Miksei sitä hoidatettu tai lopetettu?

Agnes sulki MacBookinsa ja tarttui iPhoneensa. Hänen oli jutellut kontakteilleen viimeksi vuosia sitten tällaisissa asioissa, mutta hän tiesi, että siellä he edelleen olivat ja vaikuttivat. Hän päätti soitella heidät läpi maantieteellisessä lähemmyysjärjestyksessä. Hannah Trygg. Matias Grönholm. Miika Rossi. Polina Filippovna. Armin Geier. Ja jos täytyisi, Suzanne Kaira, joka kyllä vaikutti jo ihan naurettavan kaukana.

Niin alkoi Agnesin sähköpostiin tulvia hevosesittelyitä ympäri Euroopan ja pari sieltä Yhdysvalloistakin. Hyviä hevosia: liian hyviä. Agnesin oli helppo rajata kiinnostavat hevoset viiteen, joita voisi edes ajatella käyvänsä katsomassa. Niistä yksi oli ihan koto-Ruotsissa, peräti kolme Geierillä Saksassa -- ja yksi oli valitettavasti Kairalta, eli ihan tosi kaukaa. No, eiköhän jokin saksalainen hevonen olisi kuitenkin sopiva.

Kun Agnes meni sinä iltana nukkumaan, hän ei kuitenkaan ajatellut saksalaisia hevosia. Hän ajatteli typeriä ajatuksia: tulipunaista amerikkalaishevosta, jonka jouhet sekoittuisivat helposti hänen omiin hiuksiinsa, kun hän painaisi poskensa sen poskea vasten. Onneksi ne olivat vain ajatuksia.

Punainen hevonen