Eivät idiootit osaa ratsastaa

 "Kyllä tänään menee paremmin", Viveka tsemppasi ja nyökytteli päätään palopuheensa tahtiin. Hänhän oli Birgitan paras ystävä: hänen tehtävänsä, hänen kunnia-asiansa oli saada Birgitta taas uskomaan itseensä, paremmalle tuulelle ja kilpailuvalmiiksi. Sellaisesta työstä ei maksettu, mutta se oli parhaan ystävän tärkein tehtävä. Piti olla läsnä, kuunnella, auttaa ja tsempata. Niin Birgittakin teki, kun Vivekalla oli vaikeaa.

Birgitta hymyilikin hieman Vivekan pitkälle puheelle, joka päättyi näihin sanoihin. Hänen kätensä lepäsi miltei mustan Centaurean eli Taran kaulalla. Silti hän ei ollut niin voitonvarma kuin kilpailuissa olisi pitänyt olla. Edellispäivän koululuokat olivat menneet penkin alle. Ei ollut tullut ruusukkeen ruusuketta. Birgitan teki mieli syyttää hevosta, kun se ei ollut kuunnellut kunnolla, mutta hän tiesi, ettei se ollut oikein. Itsehän hän oli ratsastanut huonosti. Hän ei ollut pystynyt keskittymään, ja se oli muuten ollut Månsin vika se! Jollakin lailla sen oli täytynyt olla Månsin vika, niin, vaikka Birgitta ei vielä tiennytkään, että miten.

"Nyt menet tuonne lämmittelemään, ja sitten näytät niille! Näytä niille!" Viveka aloitti alusta.
"Ei taida olla vain meidän kilpailut nyt", Birgitta huokaisi.
"Björn kello kahdeksassa", Viveka varoitti yhtäkkiä hyvin vakavana.
"Voi nyt Jeesus."

Björnin ei olisi tarvinnut tulla yhtään siihen vahtaamaan Birgittaa ylimielisesti. Hänellä oli mennyt hyvin Pain kanssa, ja jos Birgitta ei nyt onnistuisi Taralla, Björn tuhauttelisi hyvin pitkän aikaa hyvin pitkää nokkaansa aina ohi kulkiessaan ja hymyilisi ärsyttävästi ihan oikean suupielensä kärjestä. Niin ei saisi päästä tapahtumaan!

Birgitta tarttui Taran harjaan ja melkein tukisti tammaansa. Hän etsi katseellaan Månsia punttaamaan itsensä selkään, mutta eipä sitä poikaa koskaan näkynyt silloin kun häntä olisi tarvinnut. Vastentahtoisesti Birgitta ojensi siis hieman kuraisen saappaan verhoamaa jalkaansa Vivekalle samalla kun loi häneen alta kulmain anteeksipyytävän katseen. Piti nyt oikeiden ihmisten ratsastushansikkaita ryhtyä sitten likaamaan, kun tallipojat huitelivat ties missä riennoissa.

Taran satulassa Birgitta ajatteli hieman huvittuneena, miten hullua tämäkin touhu oli. Hän tunsi olevansa omalla paikallaan saman tien, kun laski päkiänsä jalustimille. Miten voi olla, että ainoa paikka, jossa hän oli kotonaan, oli monisatakiloisen eläimen selässä? Sellaisen eläimen vieläpä, joka voisi halutessaan tappaa hänet koska tahansa. Vaan ei Tara tappaisi, eikä haluaisi. Birgitta hipaisi pohkeillaan sen herkkiä kylkiä.

"Näytä niille!" Viveka sanoi taas, mutta ihan hiljaa, ja se oli viimeinen asia, jonka hän Birgitalle ehti ennen rataa sanomaan.

130 sentin rata oli Taralle jo aikamoinen hypättävä, vaikka se pääsikin vielä aavistuksen korkeampia. Onneksi Tara oli hevonen, joka keskittyi erityisen kovasti vaikeissa paikoissa ja pääsi siten flow-tilaan, sikäli mikäli hevonen sellaisen voi edes saavuttaa. Birgitta tunsikin Taran sähköistyvän heti kun he pääsivät radalle. Se oli omituinen tunne: kuin tyyntä myrskyn edellä. Kuin se hetki, kun hiukset nousevat pystyyn päässä ennen kuin salama iskee ihan viereen. Sitten salama iskikin, koko nuoren tamman ruumiin voimalla. Se kiihdytti esteille kuin hyökkäävä tiikeri, ja Birgitta antoi sille parhaansa mukaan tilaa liikkua. Björnin typerän Pain ei auttanut kuin unelmoida, että se olisi joskus lähellekään sitä, mitä Tara oli.

Ja Tara oli loistava! Tara oli taas loistava! Birgitta antoi sen loikata ensimmäiset esteet reilulla varalla, mutta kun ensimmäiset leiskautukset menivät niin komeasti, hän ryhtyi ohjailemaan Taraa tiukemmin. Vielä kaksi tiikerimäisen pehmeää loikkaa, eikä Birgitta ajatellut enää mitään: ei suunnitellut, ei ennakoinut. Niin kuin Tara, hänkin oli metsästävä tiikeri, ja hän metsästi ruusuketta. Hän oli yhtä hevosen kanssa. Hän hengitti sen tahtiin. Kaviot, jotka irtosivat maasta, olivat hänen omansa, sillä he olivat yksi.

Vaikeinta ei ollut hyppääminen, vaan hevosen persoonasta erkaneminen. Radan jälkeen Birgitta ravisteli itseään kuin koira. Tara käveli rauhallisesti kohti Solgården Slottin rekkaa ja Vivekaa. Nähdessään parhaan ystävänsä Birgitta nosti nyrkkinsä ilmaan voitonmerkiksi. 130 sentin rata oli mennyt upeasti, ja jos hän pääsisi samalla tavalla imeytymään hevosensa persoonaan seuraavassa 140 sentin luokassakin, hyvällä säkällä Birgitta ja Tara veisivät kotiin peräti kaksi ruusuketta.

"Teillä meni upeasti!" Viveka sanoi heti kun pääsi puhe-etäisyydelle. "Näin koko radan!"
"Niin meni! Nyt vielä kun Svea tai joku muu idiootti ei mene ohi", Birgitta hymyili tyytyväisenä ja laskeutui hevosensa selästä hallitusti. Hän halasi Taraa niin tiukasti kuin se salli.
"Ei Svea osaa ratsastaa", Viveka naurahti pilkallisesti, "ei siis huolta."
"Totta."