Kenen vika on, kun Ninja häviää?

Koululuokan viimeinen sija masensi Vivekaa, vaikka hän yritti pitää ilmeensä kurissa ja rikkaiden, ylimielisten hevosihmisten tapaan asianmukaisen koppavana. Se oli ollut eilen se, hän toisteli itselleen, ja tänään on uusi päivä.

Vaikka se oli ollut eilen se, se ei voinut olla vaikuttamatta Vivekaan. Poikkeuksellisesti hän halusi nimittäin harjata ja varustaa itse Ninjan Laverdieren esteluokkaa varten, vaikka tiesi kyllä hyvin maksavansa Ingeborgille hevosensa ylläpidosta niin paljon, että jonkun henkilökunnan jäsenen olisi kuulunut hoitaa hänen hevosensa. Olisihan tuossa ollut Måns otettavissa, ja ihan Agneskin, mutta Viveka ei halunnut ketään itsensä tai hevosensa lähelle.

Hän purki harminsa harjaamiseen. Ninja oli paras terapeutti, vaikka olikin hevonen, tai ehkä juuri sen takia. Se ymmärsi puhetta, mutta se ymmärsi myös hiljaisuutta. Tänäänkin se oli viisaana tammana oikein erityisen kiltti, koska varmasti se vaistosi, miten paha mieli Vivekalla oli. Vihainen hän ei kuitenkaan ollut. Surkeasti mennyt rata ei ollut millään muotoa Ninjan vika. Ei! Viveka ei ikinä syyttäisi hevosta! Se oli kaikkien muiden vika. Valmentajan vika, ja Månsin, joka oli hermostuttanut Ninjaa harjaamalla sitä rauhattomasti, ja Ingeborgin vika, koska Ingeborg oli katsellut häntä ja Birgittaa Ninjan vierellä niin tuomitsevasti. Se oli pitkän matkan vika, Björnin vika, ja Jönsin surkean ajotaidon ja heiluvan kyydin vika. Muiden hevosten vika, koska ne olivat häirinneet Ninjaa varmasti matkalla ja kisapaikalla. Ja ehkä vähän, ihan ripauksen Vivekankin vika, mutta ei Ninjan. 

Birgitta oli Vivekan paras ystävä, ja kuten Ninja, Birgittakin ymmärsi Vivekaa ja osasi olla paikalla oikealla hetkellä. Nytkin, kun Viveka nosti satulan hevosensa selkään, Birgitta ilmaantui: ei ennemmin, kun Vivekaa harmitti liikaa, mutta nyt, kun alkoi jo jännittää.

"Hei", Birgitta sanoi lämpimästi ja suoristi satulahuovan kulman, vaikka oli jo kilpavarustuksessaan.
"Hei", Viveka vastasi ja yritti hymyillä ystävälleen.
"Hei Ninja", Birgitta tervehti myös hevosta ja taputti sitä, vaikka Viveka näkikin, ettei valkoinen hansikas ihan koskettanut oikeasti tamman kylkeen. Se oli silti mukava ele, ja ymmärsihän Viveka, ettei Birgitta voinut siinä vaiheessa liata itseään. 

Birgitta ei sanonut silloin enempää. Hän otti suitset ja pujotti ne varovasti Vivekan hevoselle. Sitten hän laski toisen puolen jalustimen alas ja astui pari askelta taaemmas tarkastaakseen Vivekan apuna, että kaikki oli niin kuin piti. Hän piteli ystävällisesti ohjia niin kauan, että Viveka sai pukeuduttua ratsastustakkiinsa ja vedettyä hansikkaat sormiinsa. Sitten hän ojensi ohjat. 

"Nyt et ajattele enää sitä eilistä", Birgitta vannotti.
"En voi olla ajattelematta", Viveka huokaisi ja vanutti ohjia käsissään.
"Kaikilla menee joskus huonosti. Jos käyt nappaamassa tuolta ruusukkeen, kukaan ei muista muuta kuin että sinä ja Ninja sijoituitte luokassanne."
"Huono ratsastaa, kun on paha olla."
"Niin on. Mutta jos tuntuu liian pahalta, katso tuomarien kopin viereen. Jöns on siellä pitämässä minulle paikkaa. Minä hymyilen sinulle."

Viveka räpytti silmiään muutaman kerran. Birgitta puristi hänen käsivarttaan ja huusi sitten selkänsä taa Månsia. Månsista ei ollut kuin selkäännousujakkaraksi, ja nyt hän saisi pidellä jalustinta Vivekalle. Siihen Birgitta ei koskettaisi enää toista kertaa. 

Kun Viveka ratsasti radalle, häntä harmitti edelleen, mutta paljon vähemmän. Maailmassa oli edes yksi ihana ihminen, Birgitta, jonka mielestä hän oli vieläkin hyvä ratsastaja, vaikka olikin mokannut niin pahasti. Sen voimalla Viveka ratsastaisi nämä esteet niin upeasti kuin osaisi, ja toivottavasti sillä saisi uuden ruusukkeen Ninjalle. Birgitta oli nimittäin oikeassa: ruusuke tästä luokasta olisi kuin unohdusjuomaa, eikä kukaan edes huomaisi eilisen häviötä.