Lahjus

Viveka tarkkaili Ninjaa. Vaikka oli aihetta juhlaan, häntä harmitti, että Måns oli kiireinen hoitaessaan Paita, Liloa, Taraa ja Pikiä. Ebba oli siis hiipinyt esiin epävarmasti, tarttunut Ninjan ohjiin Vivekaan arasti vilkuillen ja ryhtynyt toimeen. Ebba oli ärsyttävä. Rasittava. Ja nyt Ebba hoiti hänen hevostaan kuntoon sen kilpailuluokan jäljiltä. Vivekan olisi melkein tehnyt mieli ottaa kiinni Ninjan harjasta ja ajaa Ebba pois. Melkein. Mutta ei ihan. Ihan niin pitkälle hän ei menisi, että ryhtyisi harjaamaan kaunis kilpatakki yllään hikistä hevosta. Ei. Oli mukavampi istua kokoontaitettavalla tuolilla ja siemailla Fantaa, vaikka se tarkoittikin sitä, että piti sietää Ebbaa. 

Onneksi Viveka sai juuri silloin sopivan harhautuksen. Se oli jonkin paikallislehden toimittaja, heidän paikallislehtensä siis, koska tottahan joku aina piti silmällä Solgården Slottin hevosia ja ratsastajia minne he menivätkin.

"Viveka Sjöberg?" toimittaja töräytti. 

Viveka oli jo vastaamassa edustavasti hymyillen, kunnes huomasi, että toimittaja tuijotti kysyvästi Ebbaa. Ei Vivekaa, vaan Ebbaa. Vivekan koko maailma muuttui reunoiltaan punaiseksi raivosta. Ebban kaltaiseenko hänet voisi sekoittaa? Hinkuttaisiko Viveka Sjöberg muka milloinkaan likaista ja hikistä hevosta nuhjuinen villapaita yllään ja otsahiukset hiessä? Ei. Hän teki niitä asioita, joita parhaiten osasi, eli tällä hetkellä istui tuolinsa reunalla, näytti edustavalta, oikealta ratsastajalta siis, ja antoi surkean Ebban koskea oikeaan kilpahevoseen silkasta armosta.

"Minä olen Viveka Sjöberg", Viveka sanoi ja nousi hymyillen niin kuin ei olisi halunnut ollenkaan tappaa kaikkia. "Häivy", hän sähähti salaa Ebballe, "ja hommaa Måns heti tänne."

Kun Ebba katosi, Viveka siirtyi paikalleen Ninjan pään viereen ja rapsutti sitä poskesta. Kädet voisi aina pestä. Takkia ei. Ninja ei huomioinut Vivekaa oikein mitenkään. Sitä väsytti. Se oli tehnyt äsken niin hienosti kouluradalla: antanut raukka kaikkensa. Sitä varten toimittajakin oli paikalla. 

"Teidän voittonne käytännössä varmistui juuri", toimittaja sanoi tekopirteästi. "Onnea!"
"Ai, niinkö tosiaan?" Viveka oli ihmettelevinään ja hymyili hampaat välkkyen. Tottahan hän sen tiesi. Hän oli tiennyt sen jo siirryttyään tuloslistan kärkeen. Jäljellä oli ollut enää pari jotain surkeaa suomalaista, jotka eivät ikinä saaneet oikein mitään aikaan. 
"Kyllä!" toimittaja oli intoilevinaan. "Haluaisinkin kysyä, miten tästä jatketaan nyt eteenpäin? Snowflake Festival ei ole suurimpia suurkisoja, mutta ei mikään olematon saavutus."

Viveka kertoi lyhyen, valmiiksi harjoittelemansa vastauksen. Hän tipautteli mukaan pari suurinta kilpailua, joiden tiesi olevan tulossa. Hän hyväili huolellisesti Ninjan poskea ja korosti, että tärkeintä oli kuitenkin se, millaisessa kunnossa ja voinnissa Ninja olisi, sillä Ninja oli hänen rakkaimpansa maailmassa. Nyt oltiin vielä talvessa, mutta kesällä Ninja ansaitsisi kunnollisen loman Solgården Slottin ihanissa kiviaidallisissa laitumissa, ja Vivekan tärkein tehtävä oli muutenkin huolehtia, että Ninjaa hemmoteltaisiin koko ajan.

Toimittajalla olisi selkeästi ollut vielä asiaa, mutta silloin ilmiintyi viimein se hemmetin Måns suoraan Vivekan taakse.

"Ninja!" se pentele henkäisi ärsyttävän järkyttyneenä. "Kuinka kukaan ei ole laittanut sulle lointa!"
Viveka yritti sihistä Månsin hiljaiseksi, mutta toimittajan ilmeestä näki, että hän oli kuullut. Hitsi. Ymmärtäisiköhän hän itse olla kommentoimatta tätä ja väittämättä, että Viveka hoiti muka hevostaan huonosti, vaikka niin ei ollut? Vai pitäisiköhän Vivekan maksaa hänelle hiukan, jotta hän olisi hiljaa? Nuorista naistoimittajista ei aina tiennyt.