Novice Endurance Champion

Talven mittaan Birgitta oli ryhtynyt harrastamaan Taralla matkaratsastusta. Ei voi sanoa, että Birgitta olisi hurahtanut heti. Hänestä Tara oli liian hyvä ja arvokas hevonen siihen, että sillä rämmittäisiin metsässä ympäri Ruotsia ja Suomea. Kilpailut osuivat kuitenkin mukavasti sellaisille välipäiville, kun ei ollut mitään oleellisempaakaan tekemistä, joten kun Viveka ehdotti Birgitalle, että mentäisiin yhdessä, Birgitta lähti.

Ensimmäiset ruusukkeetkaan eivät tuntuneet oikein miltään. Birgitta piti niitä harjoitusruusukkeina, vauvojen ruusukkeina, lohdutuspalkintoina. Ne kuuluivat sellaisille ratsukoille, joilla ei ollut mitään oikeaa saavutettavanaan. Tyhmyreille, jotka eivät pärjänneet oikeissa ratsastuksen lajeissa: koulussa, esteillä tai kentässä. Oli kuitenkin mukavaa viettää aikaa Vivekan kanssa reissaten ja rennosti maastoillen.

Helmikuun aikana Viveka huomautti, että Tara olisi oikeutettu VMRJ:n ensimmäiseen arvonimeen, kunhan Birgitta vain täyttäisi hakemuksen ja käyttäisi Taraa näytillä. Sekin hoidettiin siinä kaiken sivussa: oikean kilpailumatkan ohella pyörähdettiin näytillä.

Arvonimen mukana saikin kullanvärisen plakaatin merkiksi siitä, että Tara oli hyvä matkaratsu. Birgitta, joka on kaiken kiiltävän suhteen kuin harakka, ihaili plakaattia. Se hetki, kun hän katseli plakaatin kiiltoa helmikuun viimeisen päivän auringossa Vivekan auton etupenkillä Tara piilossa auton perässä kuljetuskopissa, oli hetki, kun Birgitta innostui. Niitä plakaatteja oli lisää! Niitä oli olemassa vielä kaksi, ja Birgitan oli saatava ne Taran palkintokaappiin! Sitä paitsi Taran saamat ruusukkeetkaan eivät olleet hullumpia (osa kiilsi) kun ne laittoi vierekkäin kuvaan Taran kotisivua varten!