Ingeborgin lemmikki

 Jöns odotti pihassa, vaikka pakkasta oli niin että paksun takinkin läpi pisteli. Kello oli kuutta minuuttia vaille viisi, ja Ingeborg-rouva oli kutsunut Jönsin luokseen viideltä. Ei kuutta vaille, ei edes kahta vaille, eikä missään tapauksessa minuuttia yli, vaan viideltä. Siksi oli odotettava vielä viisi ja puoli minuuttia. 

Tallissa olisi ollut lämpimämpi odottaa, ja Jönsillä oli lupa istuskella ylellisessä taukotilassakin. Tällä kertaa ei käynyt kuitenkaan päinsä, että Jöns olisi haissut hevoselta. Hän oli lähtenyt kotoa saman tien kun oli saanut hiuksensa kuiviksi suihkun jälkeen. Hän tiesi, että Ingeborg piti hänen suihkusaippuansa tuoksusta. Se oli aika halpaa merkkiä, ihan vain Icasta, mutta rouva ei sitä tiennyt, sillä hänen käyttämistään tuotteista tuskin yksikään oli ostettu marketista. 

Neljää vaille viisi. Jöns vilkaisi tallin kiviseinää takanaan, mutta ei nojautunut siihen. Hänellä oli parempi takkinsa yllään: se, jolla hän olisi mennyt viihteelle, jos olisi ylipäätään joskus käynyt muualla kuin tallilla ja muutaman kaverinsa luona. Häntä hermostutti, mutta ei paljoa. Se oli sellaista odotuksen tunnetta. Siitä oli jo ainakin viikko aikaa, kun hänet oli viimeksi kutsuttu kartanoon. Jöns olisi halunnut olla siellä jo. 

Kolme minuuttia aikaa. Jöns nyppäsi lähes näkymättömän nukkapallon housuiltaan ja vilkaisi kartanon ikkunoihin. Ne olivat tyhjät, mutta jostain kauempaa, sisemmistä huoneista, kajasti lämmintä valoa. Jöns ei tiennyt, tapasiko Ingeborg katsella televisiota, sillä se oli aina kiinni ja kaukosäädin oli huolellisesti omalla paikallaan kun Jöns kävi Duvholmin kotitalossa. Tarkemmin ajatellen hän ei tiennyt Ingeborgista oikeastaan yhtään mitään. Rouvalla oli hevosia, ja hän rakasti koiria. Hän oli Jönsille toisinaan hyvin ystävällinen, mutta ainakin muiden edessä niin etäinen, että vaikutti joskus kylmältä. Ingeborg ei sietänyt viivytyksiä, ei mitään oikkuja, mutta eihän Jöns edes halunnut oikutella. 

Kahta vaille viisi Jöns liikahti. Toinen polvi naksahti omituisen tuntuisesti, mutta ei sentään kipeästi. Ingeborg tarjoaisi Jönsille ruokaa. Hän ei söisi paljoa. He viettäisivät illan yhdessä. Saisiko Jöns viimein jäädä koko yöksi? Tuskin. Rouva Ingeborg Duvholmin pylväin koristellussa sängyssä nukkui aina ainoastaan rouva itse. Saisikohan Jöns edes olla myöhälle? Toivottavasti. Jöns tekisi joka kerta ihan mitä tahansa, että saisi olla Ingeborgin kanssa vielä viisi minuuttia kauemmin. 

Minuuttia vaille viisi Jöns otti hitaan askeleen. Sitten toisen. Ingeborgia ärsytti, jos tallin työntekijät maleksivat toimettoman näköisinä. Jöns ei kuitenkaan ollut Solgården Slottin työntekijä, vaikka varsinkin Birgitta ja Viveka usein häntä sellaisena pitivät. Jopa Björn tiesi, että Jöns oli tallin ankarassa hierarkiassa itse asiassa Björnin ja Agnesinkin yläpuolella. Hän ei ollut työntekijä, ei, mutta mikä hän oli? Jöns ei ollut ainakaan Ingeborgin ystävä. Mitä sellainen rouva olisi tehnytkään Jönsin kaltaisella ystävällä? Hän ei ollut Ingeborgin poikaystäväkään miesystävästä puhumattakaan. Hän oli Ingeborgin lemmikki ja hyvin, hyvin onnellinen, että sai olla sellainen. 

Muutamien sekuntien tarkkuudella kello viisi Jöns painoi kartanon ovikelloa, joka oli koristelluissa, kullanvärisissä kehyksissä. Kului joitain sekunteja lisää ja Ingeborg itse avasi kotiovensa. Hän hymyili, mutta vain vähän, niin kuin oli hänelle tyypillistä. Jöns sen sijaan avasi vähän matkaa parasta talvitakkiaan ja veti kauluksensa kautta varovasti yhden ainoan suuren punaisen ruusun. Se oli melkein yhtä hieno kuin kartanon puutarhan ruusut kesäisin, mutta niitä ei Jöns ollut näin kylmimpänä talvena päässyt poimimaan, vaan se oli ostettu kukkakaupasta. Ingeborg hymyili paljon lämpimämmin kuin hänelle oli tavallista kun hän otti kukan vastaan ja päästi Jönsin sisään. Hänellä oli vapaapäivä, joten hän oli ansainnut jotain kivaa tekemistä, ja nyt hänen vapaa-ajanvietteensä oli tullut täsmällisesti kotiinkuljetettuna hänen ovelleen.